keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Lapsuuden loppu...

Niinhän siinä kävi, että kiire tuli tällekin päivää eli tiistaille. Heti töistä tultua täyttämään tyhjyttään ammottavaa jääkaappia. Sitten hakemaan vieraita junalta. Ruuan jälkeen Äiskä jo ehdottelikin, että saunaan pitäisi päästä. Eihän siinä mitään. Kaikki tuli tehtyä - paitsi blogin päivitys. No se nyt ei ole maailman tärkein asia, vaikka aika lähelle pääseekin. Eli tämän takia hieman myöhäinen päivitys.

Elettiin syksyä 1960. Minä täytin vuoden ja Kekkonen 60. Koko Suomi liputti, ja Revon Lyyti toi minulle syntymäpäivälahjaksi pyyheliinan. Lyyti, tai oikeammin Lydia, oli naapurin vanha rouva. Muistan kun lapsena talvipakkasella käytiin saunassa. Sauna oli erillisessä rakennuksessa kuten siihen aikaan oli tapana. Kylpemisen jälkeen kuivailtiin saunan eteisessä. Ei ollut kylmä eikä kuuma, vaan sellainen viileän kostea. Ja koko tila täynnä höyryä. Isä kietoi pyyheliinan lämpimästi ympärilleni, nosti syliin ja kantoi sisälle tupaan. Isän sylissä oli lämmintä ja turvallista. Ja usein se pyyheliina oli juuri tuo Lyytin ompelema. Ja sitten päästään asiaan: mieskin saa olla tunteellinen hömppä. Kaikki nämä vuodet olen nimittäin kuljettanut tuota pyyhettä mukanani ja aina kun olen sitä käyttänyt, on tuo sama lapsuuden muisto noussut mieleeni. Mutta nyt on kankaan kestoikä tullut tiensä päähän. Kuten alla olevasta kuvastakin tarkkaan katsottuna näkyy, ovat reunat ja aika rispaantuneet. Joten tämän illan saunomisen jälkeen heitän pyyhkeen menemään. Lapsuus on vihdoin loppu. 





Ennen saunaa kuitenkin aloitettiin kinkun tuhoaminen. Tällä kertaa oli vuorossa itse viritelty kokeilu.

Kinkkukastike

kunnon köntti kinkkua
loraus öljyä
2 rkl vehnäjauhoja
1 lihaliemikuutio
1 suolakurkku
2 dl ruokakermaa
vettä

Liuottele lihaliemikuutio pariin desiin vettä. Pilko kinkku pieniksi kuutioiksi. Kuumenna öljy pannulla. Lisää kinkkukuutiot ja kuumenna palaset koko ajan hämmennellen. Lisää vehnäjauhot ja yritä saada niitä ruskistumaan. Kun tympäännyt yrittämään tai jauhot ruskistuvat (minä tympäännyin yrittämään), lisää lihaliemi ja kerma sekä pieniksi kuutioitu suolakurkku. Jos tulee liian jäykkää kastiketta, lisää vettä ja keitä kasaan sen verran, että on sopivaa. Kaveriksi käy perunat, riisi, makaroni yms. Minä valmistin tattaria.



Hyvää äänin 5 - 0. Äiskän asteikolla kolmonen.

10 kommenttia:

  1. Eihän siinä näy vielä edes reikiä. :) Tee vaikka taulu, niin säilyy muisto.

    VastaaPoista
  2. käsityöihmisenä ja kierrätysfriikkinä kauhistun tätä kirjoitusta, että heität menemään? etkä heitä! kaappiin muistoihin, pappa antaa sen lapsenalapselle vielä pyllypyyhkeeksi mihin tuo mainio pehmeä riepu on paras... tai jos siitä tekisi jonkun käsityön vielä... minä teen kaikenmoisista vanhoista rievuista elämystöitä, en mitenkään hennoisi heittää tuollaista tunteiden ja muistojen aarretta pois...
    mietis nyt vielä :)

    VastaaPoista
  3. Älä heitä pois!!! Pese varovasti ja laita suureen ruskeaan kirjekuoreen. Joskus, kun kaipaat jotakin menetettyä, avaa kuori ja kaikki entinen on läsnä. Älä heitä pois!!

    VastaaPoista
  4. Niin... ja lisää ihmeessä aitoa kiinalaista tiivistettyä soijaa tuohon hailakkaan soossiin! Antaa niin makua kuin väriäkin ja tiivistettä saa ostaa kaikista etnisistä kaupoista... ai niin, ei varmaan kaikkialla? Anteeksi!

    VastaaPoista
  5. No samaa kauhistelua täälläkin - älä ihmeessä heitä pois!! Jotain muistoksi, taulu tms tms. Lapsenlapset vielä ilahtuvat :) Tuohan on mahtava aarre!
    Minulle käy JOKA kerta näin, kun jotain heitän pois: viimeistään seuraavana päivänä sitä joko epätoivoisesti tarvitsee tai sitten keksii juuri poisheitetylle jonkun megasuperidean jatkokäyttöön tai "taide"jalostukseen...
    Iloisin terveisin TiV

    VastaaPoista
  6. No hyvä on. Hyvä on. En heitä. Pesen. Kuivaan narulla. Silitän ja laitan kaappiin. Sanon lapsille, että käärikää tähän kun mittari tulee täyteen. Pyyheliinassakaan ei ole taskuja.

    VastaaPoista
  7. Tuli hyvä mieli mullekin :D

    VastaaPoista
  8. Elä sinä hyvä mies heitä koko pyyhettä pois! Leikkaa sopivasta kohtaa pala, ja kiristä se tavalliseen valokuvakehykseen, ja lasi päälle, niin muisto jää pitkäksi aikaa elämään. Etkä jätä lapsuutta taaksesi, eihän se ole koskaan loppu!

    Lapsille omat pyyhetaulut!

    Ja nyt vasta huomasin että moni muukin oli ehdottanut taulun tekemistä!

    VastaaPoista
  9. AnnaY: kiitos. Sieltähän se tuli, vaikka vähän myöhässä. Minulla kun oli kastike lähes kasassa, mutta väri puuttui. Se yksinäinen aivosolu heitti kieppiä ja muisteli, että jollakin tähän värin ja maun saa, muttei välähtänyt millä. Laitoin sitten tuon lihaliemikuution, joka toi maun muttei väriä.

    Ihan tavan soijaa olen vastaavassa tilanteessa käyttänyt vuosia, mutta nyt vain sattui olemaan sellainen hetkellinen black out.

    VastaaPoista
  10. Ihana tarina pyyhkeestä! Hyvä, ettet heitä sitä pois.
    Miulla on samantapainen pyyhe 70-luvun alusta. Siihen on isotätini virkannut pitsin. Pyyhkeen olen mie tehnyt Simpeleen yhteiskoulussa muistaakseni ekaluokalla käsityötunnilla. Se on kamalassa kunnossa, mutta pois sitä ei voi heittää - isotätin pitsit ja kaikki =)

    VastaaPoista

Kommentoi ees Iskän mieliks!
Robottien häiritsevän toiminnan takia kommentointia on valitettavasti tiukennettu.