Encore

Tuli niin hyvää lihakeittoa, että vielä innostuin koneen ääreen. Tämä päivä on mennyt pakkaillessa. On pakattu Äiskän kahden viikon kuntoloman tavaroita. Ja välissä olen yrittänyt katsella oman Venäjän reissun kamoja valmiiksi ja jakaa kotimieheksi jäävälle Juniorille ohjeita mökin pystyssä pitämiseksi. Itse asiassa hirmu mukavaa, kun Äiskä on innolla ja mielellään lähdössä Punkaharjun Kruunupuistoon. Touhua on kuitenkin riittänyt ihan koko päiväksi, vaan menihän se päivä iltaan näinkin. Jossain välissä kokkailin kattilallisen lihakeittoa.

Varsin perinteinen lihakeitto

1,5 l vettä

400 g naudanlihaa (keittoihin käy kylki, etuselkä tai potka parhaiten, minä laiskuuttani laitoin naudan palapaistilihat)

2 tl suolaa

2 -3 kokonaista maustepippuria

2 sipulia

300 g perunoita

300 g keittojuureksia (käytin ihan kaupan pakastealtaasta ostettuja)

10 cm pätkä purjoa

Pane liha kylmään suolalla maustettuun veteen. Lisää pippurit. Kuumenna kiehuvaksi ja keitä tunti. Poista vaahto pinnalta sitä mukaa kuin sitä kertyy. Kuori ja pilko pieniksi perunat ja sipulit. Kun lihat ovat kiehuneet tunnin, lisää peruna ja sipulit. Seuraavaksi silputtu purjo ja keittojuurekset. Keitä kunnes kasvikset ovat kypsiä. Tarjoile.

Hyvää äänin 3 - 0. Äiskän asteikolla meni kolmannen luokan ruuaksi. Muuten olisi varmaan ollut Äiskästä parempaa, muttä hän ei tykkää näkyvästä sipulista ruuissa!

Parittomia sukkia

Välillä tuntuu, että joko pesukone tai kuivausrumpu syö sukkia. Ihan ihmeellistä, joskus saattaa olla useita kappaleita ilman paria. Ja kun kysyn Marilta ja Juniorilta, ei kummankaan sukkalaatikossa ole yhtään paritonta sukkaa. Ei edes tarkistamisen jälkeen! Minä niitä sitten jemmailen vaatekaapin nurkkaan. Joskus viikon parin odottelun jälkeen parittomien määrä saattaa pudota sukkaan tai kahteen. Kun pidemmän aikaa kaveria odottaneita alkaa olla puolenkymmentä, heitän menemään. Tämä tapahtuu pari kertaa vuodessa. Tänään sitten Juniorin kanssa sovimme, että merkitsen langanpätkällä sukat. Meillä on niin samankokoiset jalat, että tahtovat välillä mennä sekaisin. Tässä tarkoituksessa hain kaikki huushollin sukat kerralla paikalle ja aloitin homman. Ensin hajalliset parit roskiin. Sitten lajittelu, jossa jokainen väärän henkilön laatikkoon eksynyt sukka pääsi takaisin kotiin. Ja hemmetti sentään! Juniorin kamoista löytyi ainakin kymmenen paritonta sukkaa. Ja kaiken huippuna toinen sukista, jotka olin ostanut kolme viikkoa sitten. Käsittämätöntä, että mihin toinen kappale on kadonnut! Sen on varmaan joko pesukone tai kuivausrumpu syönyt.

Me sen sijaan söimme tänään

riisivanukasta.

Riisivanukas on näitä vanhan ajan nerokkaita "eilisen tähteistä" -ruokia. Meillä siis oli eilen ruokana riisipuuroa, oikein puuroriisistä keitettyä eikä mitään hiutalepuuroa. Keitin kerralla tupla-annoksen ja ruokailun jälkeen siirsin tähteet odottamaan tätä päivää. Samoin ennakoin tulevaa keittämällä puolukoista mehukeiton. Tänään sitten lisäsin kylmään puuron jämään niin paljon maitoa, että syntyi sellainen vetelä velli. Siihen rikoin pari kananmunaa, lisäsin kolme ruokalusikallista sokeria ja kaksi teelusikallista vaniljasokeria. Lopuksi vielä kourallinen rusinoita, kunnon sekoitus ja uunivuokaan. Vuoka puoleksi tunniksi 160 asteiseen kiertoilmauuniin. Kun vanukkaan pinta alkoi näyttää kauniin ruskealta, nostin vanukkaan pöytään ja tarjoilin kaveriksi kylmää mehukeittoa.

Hyvää äänin 3 - 1. Juniori ei tykännyt puolukan kirpeydestä. Äiskän asteikolla kakkonen.

Kylmä

Tänään kävin sitten tämän syksyn viimeisellä moottoripyörärentoutuksella eli ajelin vajaat sata kilometriä pitkin pohjois-karjalaisia sorateitä. Tie oli vielä sula, mutta ilma tosi kylmä ja vettä satoi sekä oli tietysti pimeää. Sanalla sanoen tosi rentouttava retki. Eivät olleet koti- tai työhuolet mielessä. Mielessä oli ainoastaan se tien pätkä, joka pyörän valoissa näkyi. Kotiin tultua oli juuri niin raitista ilmaa saanut olo kuin vain voi olla. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että nyt alkaisi olla aika muuntautua talvivarusteisiin. Niin kuskin kuin pyöränkin. On sen verran kylmä. Eli käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että huomenna käyn pesemässä pyörän ja sitten siirryn talviharrastusten pariin. Ja onneksi kylmä on vain ulkona. Sisällä lämpöä antaa uuden uusi takkaleivinuuni. Vähän kerrassaan alan opetella sen käyttöä ruuan laitossa ja leivonnassa.

Ennen ajelemaan lähtöä omaishoitajan vapaapäivän tekijä eli Hoitsu kokkaili antamieni ohjeiden mukaan

Pekonipannukakkua

(lähde: Koskimies, Somersalo: Keittotaito, WSOY, 1983)

2 munaa

3 dl vehnäjauhoja

2 rkl öljyä tai voisulaa

1/2 l maitoa

suolaa

150 g savuatettua sianlihaa (meillä laitettiin Lidlin miedosti savustettuja pekonikuutioita)

paistamiseen öljyä, voita tai margariinia

Vatkaa munat, lisää vähitellen vehnäjauhot, maito, öljy tai voisula, mausteet ja pieniksi kuutioiksi leikattu sianliha. Anna taikinan seisoa tunnin verran. Kuumenna paistinpannu, sivele se öljyllä. Paista taikinasta miedolla lämmöllä, kääntämättä pannukakkuja ja kääri ne heti rulliksi. Sekoita taikinaa ennen paistamista, että lihakuutiot jakaantuvat tasaisesti. Tarjoa kuumina porkkanaraasteen kera.

Tykättiin kaikki. Hyvää suomalaista perusruokaa.

Syksy tuo kiireen!

En ole mikään puutarhaihminen - eikä onneksi ole Äiskäkään. Mutta kun tontin koko on noin tuhat neliötä, niin jonkinlainen pihahan tässä väkisin on, kun puolitoistakerroksisen talon kokonaisala on vain reilut sata neliötä. Ja sitten sinne ylimääräiselle tontille on pitänyt istutella yhtä sun toista ja levitellä kaikennäköistä kesällä tarpeellista tavaraa. Sitten kun on tällainen luonnonlaiska tyyppi, niin mitään ei viitsisi tehdä ennen kuin on pakko. Nyt sitten kun lumisateet ja pakkaset uhkaavat, on hirmuinen kiire laittaa Äiskän riksa talliin, korjata puutarhakalusteet varastoon, siivota tomaattiviljelmät pois, leikata viiniköynnökset ja niin edelleen. Toivottavasti lunta ei tule ennen kuin ehdin leikata ruohon. Kahdesti olen sen jo tänä kesänä leikannut! Tonttimme on vanhaa merenpohjaa jääkauden jälkeiseltä ajalta. Mitään puutarhaa tähän ei ole koskaan perustettu, joten tässä ei oikein mikään kasva kunnolla. Hieno juttu. Olen todennut, että puiden lehtien haravointi on itse asiassa aika turhaa. Odotan pakkasia ja sitten leikkaan kaikki yhdeksi silpuksi ruohonleikkurilla. Kerran meni tammikuulle ja totesin, että nyt on liian myöhäistä. Joka tapauksessa maahan jäävä lehtisilppu toimii lannoitteena ja säästyy sekin apulantaraha. 

Syyskiireiden keskellä ehdimme syömäänkin. Ruokana oli

kesäkurpitsagratiinia

(reseptin lähde: Ritva Lehmusoksa (2003): 99 suomalaista kotiruokaa, Ajatuskirjat, Helsinki)

5 valkosipulin kynttä

2 keskikokoista kesäkurpitsaa (yht. vajaa kilo)

25 g voita

1 munankeltuainen

3 rkl ranskankermaa

1 tl suolaa

1/2 tl valkopippuria

1 tl paprikajauhetta

ainakin 1/2 dl parmesaaniraastetta

Viipaloi kuoritut valkosipulin kynnet. Viipaloi kesäkurpitsa. Kuumenna kattilassa vesi, pane kesäkurpitsa- ja valkosipuliviipaleet  kiehuvaan veteen, keihauta kerran ja kaada lävikköön. Sulata voi. Mikro on tähän energiatehokkain vekotin. Sekoita ranskankerma ja keltuainen hiukan jäähtyneen voin joukkoon ja lisää paprika sekä valkopippuri ja suola. Voitele laakea uunivuoka ja kaada valuneet kasvisviipaleet vuokaan. Lisää muna-kermaseos. Ripottele pinnalle reilu kerros juustoraastetta. Kypsennä 200 asteisessa uunissa 30 - 40 minuuttia. Tarjoile.

Tasapeli 2 - 2. Minä ja Mari tykättiin. Merkityksellistä on, että Mari ei yleensä tykkää kesäkurpitsasta. Äiskä maistoi ja työnsi lautasen eteeni: syö huttus! Päivältä oli jäänyt tähteeksi pinaattikeittoa, Juniorin suurta herkkua. Niinpä Juniori ei edes maistanut. No, aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta.

Riemun päivä!

Äiskän avustajalla on ollut vaihteleva kesä. On ollut lomaa ja sairautta käytännössä kesäkuun puolivälistä lähtien. On toki työpäiviäkin kertynyt lähes kymmenen. Mutta sijaiselle on ollut tarvetta. Me olemme olleet onnekkaita, sillä aina kun on ollut tarvis on sijainen löytynyt. Niin kesälomille kuin sairaslomillekin. Erityisesti kahden viime kuukauden aikana sijaiset ovat olleet todella loistavia. Molemmilla vahvan kuntouttava ote, vaikka molemmat ovat olleetkin enemmän lapsien kanssa työskentelyyn koulutettuja. Äiskän kokkailuista olen jo kertonutkin, ja niistä on tulossa ihan oma postauksensa. Mutta kun se ei ole kaikki! Kuntouttava ote on sitä, että auttaa siinä, missä avustettava ei todellakaan itse selviä, mutta antaa avustettavan tehdä itse kaiken, mistä suinkin selviää. Tuntuu äkikseltään tylyltä, mutta pitkässä juoksussa tuottaa suurta iloa. Kuten T

tänään. Olin aamulla töistä kotona käymässä. Äiskä kylppärissä avustajan kanssa. Yht'äkkiä alkoi kuulua Äiskän hirmuinen riemun kiljahtelu! Menin katsomaan ja päästyäni ovelle olikin Äiskä siinä jo vastassa. Naama oli kuin Hangon keksin ja Naantalin auringon risteytys. Katso, minä sain ihan kaikki pyjaman napit ihan itse auki! Olihan tilanteessa oma humoristisuutensakin, mutta riemun halailuksihan se meni. On tosi iso asia, että tahdonalaisten liikkeiden vajaatoiminnasta eli apraksiasta kärsivä ihminen oppii noinkin vaikean taidon uudelleen. Eikä ollut mennyt kuin viikko avustajan kanssa harjoitellessa. Joskus terveiden ihmisten pienet asiat ovat sairaiden ihmisten isoja asioita.

Illallat sitten söimme punajuurikeittoa, jonka resepti oli napattu ja omiin tarpeisiin muokattu tutusta Ulpu Järvisen Joka kodin keittokirjasta. Järvinen käyttää keitosta suluissa nimeä borsts, mutta minä en nimeä käyttäisi, koska tämä keitto suurustetaan vehnäjauhoilla. Itse en ole moiseen borssin kanssa törmännyt. En tosin tunne venäläistä keittiötä niin hyvin, että uskaltaisin väittää, etteikö näin jossain tehtäisi. Yksinkertaisuudessaan resepti on kuitenkin loistava, toisin kuin kaikki kohtaamani borsh-reseptit.

Punajuurikeitto (kuudelle)

1 l lihalientä

100 g voita

1 kg keitettyjä punajuuria, näitä voi keittää enemmän kerrallaan ja käyttää osan Lindströmin pihveihin ja osan keittoon

2 rkl valkoviinietikkaa

2 rkl vehnäjauhoja

1 tl sokeria

1/4 tl cayennepippuria

2 raakaa punajuurta raastettuna

pieni paketti nakkeja (makkarat voi toki jättää pois, jolloin saadaan kasvisruokaa)

Kuori keitetyt punajuuret ja leikkaa pieniksi kuutioiksi tai suikaleiksi. Sulata voi kattilassa ja keitä punajuurikuutioita jonkin aikaa voissa koko ajan välillä hämmennellen. Lisää ensin viinietikka ja sitten jauhot. Hämmentele. Lisää vähän kerrassaan lihaliemi koko ajan hämmennellen. Tässä vaiheessa voit lisätä myös sokerin ja cayennepippurin. Raasta raa'at punajuuret ja lisää keittoon. Pätki myös nakit ja lisää nekin keittoon. Anna kiehahtaa ja tarjoile smetanan tai ranskankerman kera.

Äänin 4 - 1 loistavaa. Juniorista oli vain hyvää. Ja Äiskä rankeerasi asteikollaan kakkoseen.

Kotimaisuus kunniaan!

Sattui sitten hyvään saumaan tuo eilen mainitsemani Äiskän punajuuripussin osto. Tämän kuun teemahan on kotimainen kotiruoka, ja vanhoista suomalaisista keittokirjoista löytyy toineen toistaan jännempiä punajuurireseptejä. Kuten nyt esimerkiksi tämänpäiväinen punajuurikastike. En ollut koskaan kuullutkaan, mutta Ulpu Järvisen Joka kodin keittokirjasta (WSOY, Porvoo, 1980) resepti vaan löytyi. Ainesluetteloa katsellessani huomio kiintyi tosiasiaan, että vain suola ja valkopippuri ovat kauempaa Suomeen rahdattuja. Silti lopputulos oli viedä kielen mennessään. Tykättiin kaikki, ja Äiskäkin rankeerasi asteikollaan kakkoseen. Tulipahan vaan mieleen, että mikä järki on rahdata raaka-aineita maailman ääristä, jotta saadaan valmistettua jotain hyvää. Kuten nyt esimerkiksi argentiinalaiset luomupäärynät. Väitän vakavalla naamalla, että ekologisempi vaihtoehto olisi ostaa espanjalaisia tehoviljeltyjä päärynöitä kuin rahdata luomua jostakin maailman ääristä. Tai tyytyä kotimaisiin omenoihin. Sama kaikessa. Lohena olen jo kauan käyttänyt kotimaista kirjolohta norjan lohen sijaan. Sorry vaan serkkulikka Tiina siellä Norjan Domsteinin myyntiosastolla. Jotenkin vaan on alkanut tuntua siltä, että minkä lähempää ruokansa saa, niin sen varmemmalla pohjalla on tulevaisuus. (Huomenna tietysti löydän jotain toisella puolen maapalloa tuotettua herkkua, jota on pakko saada!)

Tänään kuitenkin söimme Kiihtelysvaarassa kasvatettuja perunoita kostukkeenaan liperiläisistä punajuurista valmistettua

punajuurikastiketta (oli niin hyvää, että häthätää riitti neljälle)

50 g voita

1/2 l raakoja punajuurikuutioita

1 iso sipuli

4 rkl vehnäjauhoja

vettä (noin puoli litraa)

2 dl ruokakermaa

2 tl suolaa

1/3 tl valkopippuria

Ruskista voi kuumalla pannulla. Lisää punajuurikuutiot ja kypsentele niitä vajaa kymmenen minuuttia käännellen. Lisää silputtu sipuli. Kun sipuli alkaa kuullottumaan, lisää puolet vehnäjauhoista. Kypsyttele jauhoja muutama minuutti, jonka jälkeen lisäät veden. Pannu ei saa olla nestettä lisättäessä niin kuuma, että kuuluu sihahdus ja syntyy paljon höyryä. Kun vesi on lisätty, kaada joukkoon vielä kerma, johon on sekoitettu loput vehnäjauhot. Lisää vielä suola ja valkopippuri ja anna kastikkeen kiehua pienellä teholla 20 minuuttia. Tarjoile perunoiden kera.

Kerman lisääminen teki kastikkeesta tosi kauniin helakanpunaisen värisen.