2013 - katse peruutuspeiliin

Tämä tarina piti julkaista jo eilen, uudenvuoden päivänä. Vaan niinhän siinä kävi, että kun Dna:n tukiasema naapurista pimeni, niin juttukin jäi kirjoittamatta ja julkaisematta. Vaan mennyttä vuottahan minun piti muisteleman. Siinä tuntuu käyneen hyvin. Olen säilyttänyt nuoruuteni. Vanhuuteenhan nimittäin kuuluu se, että muistaa vanhoja asioita, muttei eilistä päivää. Minulla on onneksi juuri toisin päin. Alkuvuodesta muistan tuskin mitään, mutta loppuvuosi on jo paljon kirkkaampaa.

Vuosi 2013 alkoi opettelulla kolmistaan elelemiseen. Mari muutti pois kotoa. Hyvinhän tuo tuntuu pärjänneen. Minäkin olen oppinut laittamaan ruokaa riittävän vähän. Ilahduttavia hetkiä ovat erityisesti olleet ne viikonloput kun Mari on käynyt kaverinsa kanssa lounaalla. Ennakkoluulottomia nuoria nykyään! 

Keväällä sain kuulla ilouutisen. Minut oli valittu vuoden kestävään projektiin tutkijaksi. Nythän elämä alkaa hymyillä. Saan hieman rahaakin säästöön seuraavan työttömyysjakson varalle. Juniorin kanssakin oli alettu pärjäilemään. Vaikkei poika kesätöitä saanutkaan, niin sen verran järkevää tekemistä keksi, ettei isälle tullut aiheuttaneeksi harmaita hiuksia enää lisää. Kesäkuussa vanhimmainenkin virallisti parisuhteensa ja meni naimisiin. En ole ollut 20 vuoteen niin kipeä kuin hääpäivää seuranneen päivän aamuna! Juhannuksen jälkeen Äiskä lähti Punkaharjulle kuntoutukseen ja minä maisteri Siiskosen ja Pasin kanssa Venäjälle moottoripyöräilemään. Ja sitten uuden työn kimppuun.

Vajaan kaksi kuukautta ehdin pakertamaan ja pääsin juuri kiinni hommaan kun tuli elämäni suuri pysähdys. Sairastuin keuhkokuumeeseen ja olin kuolla. Kaksi kuukautta sairaslomalla, josta kuukausi sairaalassa, josta kaksi viikkoa teholla, josta viikko koomassa hengityskoneessa. Tuloksena kuukauden nettopalkkaa vastaava lovi budjettiin ja aika paljon uusia elämää arvostavia ajatuksia päähän. Täytynee unohtaa ne säästötalkoot. Tai ainakin suuri osa säästämisestä menee siihen, että pistää talouden kuntoon. No, nyt se alkaa sitä kohta olla. Parasta sairastumiseni jälkeisessä ajassa on mielestäni ollut se, etten ole voinut sanoa elämänarvojeni menneen uusiksi tapahtuman johdosta. Tulkitsen asian niin, että arvot ovat olleet aiemminkin minua miellyttävällä mallilla. Muut arvioikoot, ovat ne olleet kohdallaan.

Joulun tienoo oli yhtä juhlaa. Kaikki lapset yhtä aikaa kotona. Ja vanhimmaisellakin vaimo ja tytär matkassa. Sinänsä olisi kait ollut aika huono merkki, jos joulun viettoon olisi yksin tullut. Äiskältä hyvä, ettei itku päässyt, kun oli niin iloinen, kun kaikki lapset istuivat joulupäivän iltana yhtä aikaa olohuoneessa. Oma äitinikin vietti joulua kanssamme. Oikein lämminhenkinen juhla - kerrankin. Ja joulun juhlinnan huipentumana maisteri Siiskonen alias Willimies saapui tapaninpäivän ajelulle Lappeenrannasta Willileidinsä kanssa. Oli tosi mukava rauhassa turista kaikkea jonninjoutavaa ja väliin vähän asiaakin. 

Vuosi vaihtuikin sitten Äiskän kanssa kahden. Kaksi tavoitetta olen itselleni asettanut alkaneelle vuodelle: ensinnäkin yritän pitkästyä edes yhtenän päivänä vuodessa ja lisäksi yritän saada painoni alas ja kuntoni ylös. Kaikki itseni tuntien varsin haasteellisia tavoitteita! Tänään olen kuitenkin syönyt pelkkää salaattia ja kuntoillut. Sunnuntaina sitten on tuhdimman ruuan vuoro, kun nuorisoa tulee kylään ja pidämme pallibileet, mutta niistä sitten omassa jutussa.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille lukijoille. Teiltä eri kanavia pitkin saamani palaute saa minut aina palaamaan tänne näppäimien ääreen, vaikka välillä on toisenkinlaisia ajatuksia kirjoittamisen suhteen päässä pyörinyt.