...kertoo miehemme Berliinistä.

Nyt on Iskällä niin kiire uuniremontin kanssa, että piti turvautua ulkomaankirjeenvaihtajamme Nissen seikkaperäiseen selontekoon saksalaisesta ruokakulttuurista. Kiitokset Nisselle. Meillä syödään tänään makaronia ja eineslihapullia ketsupin kera. Ja puretaan helvetillisen pölyn keskellä uunia.

Ellei elokuussa vuonna 9 jKr., Roomassa kasvanut ja sen kouluja käynyt, sen arvot ja kulttuurin omaksunut, Cherusci germaaniheimoon kuuluva ja lupaavaa sotilasuraa tehnyt Arminius, olisi Teutoburgin metsässä paikallisten germaanien johtajana kahdessa ja puolessa päivässä  puukeihäin, talikoin, kirvein ja miekoin  sotkenut lehtometsän hiekkamaahan roomalaisen Germaniaan nimitetyn senaattori Publius Quintilius Varuksen 17., 18. ja 19 legioonat, syötäisiin varmaan Saksan maalla toisin kuin nykyään. Ja tästä huolimatta viheliäisemmässäkin Saksalaisessa kylässä viimeinen toiminnassa oleva huikopalaa myyvä paikka on  turkkilaisten pyörittämä döner kebab -kiska. Mutta tässä ei ole ainoastaan kyse siitä mitä ja miten saksalainen nälän ja janon tappajan suuhunsa tuppaa vaan myös siitä mistä hänet syöjänä ja juojana tunnetaan.

Saksalainen on ollut ja on edelleenkin karnivori, Baijerilainen eritoten. Miten hänestä on sellainen tullut ja sellaisena pysynyt ei kuulu tämän kirjoituksen piiriin, vaikkakaan muuttoliikehdintää ei pidä ohittaa olankohautuksella. Ennen 1800-luvun loppua alueen sisäinen muuttoliike oli selvästi suurempaa kuin rajat ylittävä muutto. 1800-luvun lopulla Müncheniin tuli valtavasti väkeä sitä ympäröivän alueen väestömäärän pysyessä jotakuinkin vakiona. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Münchenin väkiluku kasvoi entisestään. Syntyi termi "Gastarbeiter" (Gast = vieras, Arbeiter = työntekijä), sillä tulijoiden joukossa oli ulkomaalaisia enemmän pakotettuina kuin vapaaehtoisina. Toinen maailmansota tyhjensi Münchenin asukkaita maalle, Saksan talousihme täytti sen jälleen. Muuttoliike oli pohjoisesta etelään. Idästä länteen muutettiin DDR:n luhistumisen jälkeen kummankin muuttosuuntien ollessa nyt arkea.

Liikehdinnöistä huolimatta Baijerilainen keittiö tunnetaan Saksassa voimakkaan perinteisenä ja sitä tulee tarkastella kahdesta suunnasta, mitä se tarjoilee syötäväksi että juotavaksi ja mitä ei. Ensiksi, müncheniläinen keittiö ei poikkea baijerilaisesta. Toiseksi ja muiden saksalaisten mukaan, se ei ota vaikutteita muualta. Siitä otetaan mallia. Sian potkaa (Eisbein) hapankaalin ja perunapullien kera tarjoillaan paikallisena appeena Minskissä, Klaipedassa, Lvivissä, Krakovassa, siinä missä Berliinissä, Oberstdorfissa ja sen itävaltaisessa umpisuolessa Kleinwalzertalissa. Eisbein baijerilaisten mielestä kuuluu enemmän Baijeriin kuin muun saksalaisen kielialueen ruokaperinteeseen, mutta varsinainen baijerilaisen keittiön erikoisuus on Obazda (myös Obatzter, Obatzda).

Oikeaa Obazdaa ei saa muualla kuin Baijerissa. Kyseessä on levite, joka koostuu kypsyneestä juuston jämästä ja vaahdotetusta voista. Alkuperäisin resepti on 1920-luvulta: kypsää Camembertiä, vaahdotettua voita, erittäin hienoksi hakattua sipulia, suolaa, pippuria, kuminaa kunnolla, runsaasti punaista makeaa paprikaa ja Weissbieriä (myös Weitzenbier, Weizen = vehnä). Kaikki ainekset sekoitetaan tasaiseksi tahnaksi ja nautitaan ruisleivän, eritoten Bretzelin kera. Jos Obazdaan halutaan lisäpotkua, limburgin tai romadur -juusto korvaa camembertin ja näin on syntynyt variaatio, joita löytyy Saksan Hessenistä, Limburgista, Mainzista, Harzista, ja Frankfurt am Mainista. Itävallassa, Sveitsissä ja Slovakiassa on omansa. Variaatioissa juustojen pääpaino ja kostuke vaihtelevat kuminan vähentyessä tai poistuessa kokonaan alkuperän pysyessä alati Baijerissa.

Brezel on ns. Laugenbrot (Laugen = lipeä, Brot = leipä) ja se on kooltaan kahden miehen kouran kokoinen Viipurin rinkelin muotoinen ei-makea vehnäleipä, jonka pinnalle on siroteltu karkeaa merisuolaa. Jos leivän muoto poikkeaa taikinareseptin pysyessä samana, lähdealue vaihtuu. Se kuuluu joka tapauksessa eteläsaksalaiseen ruokaperinteeseen laajassa geologisessa merkityksessä. Näin ollen myös eri svaabiheimot tunsivat laugenbrotin. Berliinissä saa sekä Brezeliä että Laugenbortia.

Weisswurst (Weiss = valkoinen, Wurst = makkara) on väriltään valkea. Se on valkoisempi kuin siskonmakkara, joka on Saksassa Bratwurst (braten = paistaa). Weisswurst valmistetaan oikeaan suoleen ja tarjoillaan suolavedessä kuumennettuna. Se nautitaan ottamalla sormenpäillä makkaran päästä tukeva ote, kastamalla se sinappiin ja imaisemalla suoli tyhjäksi. Oikea Weisswurst on suomalaista nakkia hieman lyhyempi ja paksumpi ja hieman grillimakkaraa ohkaisempi. Näitä baijerilainen ottaa mielellään muutaman kerrallaan välipalaksi ja ennen kirkkoon menoa, haukkaa Brezelistä palasen sekä siemaisee baijerilaista olutta kyytipojaksi, joka on humalapitoisempaa kuin pohjoisemmat lajitoverinsa.

Saksassa on alueellisia ruokia ja juomia. Iskän taannoin valmistama hääkeitto kuuluu tiukasti itäfriisinmaalaiseen keittiöön ja syksyllä Märzen-olut baijerilaiseen kolpakkoon. Märzen on punaista, makeahkoa ja tukevaa olematta kuitenkaan bock. Berliinissä ei tunneta kumpaakaan, Münchenissä vain jälkimmäinen. Baijerilainen tuskin viiniä juo.

Ja Iskä jatkaa: Se mitä miehemme Berliinistä ei kertonut kovin selvästi on, että Saksanmaalla alueellisuutta korostetaan huomattavasti enemmän kuin meillä Suomessa.