Virkistyspäivä

Tänään oli työpaikan virksityspäivä. Käytiin Suonenjoen yksikössä urheilemassa ja saunomassa. Mukavaa oli. Ruokapuolella ei sitten mitään kerrottavaa syntynytkään. Syötiin hyvää hernerokkaa ja pannaria. Avustaja oli Äiskän kanssa pitkän päivän ja laittoi iltaruuan. Minä sain sitten olla valmiilla ruualla koko päivän. Mukavaa oli sekin.

Kolme vuotta sitten alettiin kysellä Kuopiosta päin, josko Äiskä alkaisi heräillä. Kuulemma pikkuhiljaa prosessia aloitellaan. Ehkä huomenna hereillä. Odottelua. 

En muista, olenko kertonut aiemmin omasta prosessin omaisesta sairauden kohtaamisesta. Niin tai näin, nyt tulee vähän tarinaa siitä:

Ensimmäiset päivät olivat shokkia. Kun sairaudesta kerrottiin, en aina ihan heti tajunnut sanottua. Siis sitä, mitä se käytännössä tarkoittaa. No sitten meni tämä seuraava pari viikkoa tyyliin "säikähdyksellä selvittiin". Tässä vaiheessa, kun Äiskä kolkutteli kuoleman ovia, tuli uusi shokki tai paniikki. Äiskä tosiaan heräsi 23.9., siitä kerron laajemmin huomenna, mutta nähtyäni Äiskän lääkityt silmät ja yleiskunnon, olin valmis kahden viikon sairaslomalle. Diagnoosi: akuutti stressireaktio. 

Kaksi viikkoa meni, stressi helpotti. Alkoi uusi vaihe: "kyllä minä selviän". Piti todistaa niin itselle kuin ympäristölle, että elämä on niin normaalia kuin olla ja voi. Kaikki piti ylisuorittaa. Selviytyihän siitä aikansa, mutta sitten koitti väsymys. Tammi-helmikuun vaihteessa palasin taas Tuntemattoman sotilaan tekstiin. Tällä kertaa lainausvuorossa oli Koskela: "asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat." Eli tajusin asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisen tärkeyden. Kaikkea ei voi jaksaa, on siis tehtävä tärkeimmät. Ja tärkeimmistäkin voi osan ulkoistaa. Ulkoistaminen tapahtui siten, että kun kaupunki lupasi ryhtyä maksamaan minulle maaliskuun alusta eli Äiskän kotiuttamisesta alkaen omaishoidon tukea, päätin käyttä osan rahasta siihen, että palkkasin siivoojan käymään kerran kahdessa viikossa. Parasta mitä olen itselleni viime vuosina tehnyt. 

Viimeinen vaihe eli uuden elämän opettelu tuli sitten siinä vaihessa, kun Äiskä kotiutui. Piti lopettaa turruttavien napanterien ottokin. Ihan kokonaan. Pelkäsin vähän, että olenkohan kuinka koukussa. Puoli vuotta on kuitenkin aika pitkä aika. Eihän siinä sitten ongelmia ollut. Vastuu oli niin suuri. Seuraava puoli vuotta menikin sitten ilman saunakaljaakaan. Nyt elämme jotakuinkin normaalia elämää. Sitä meidän normaalia.

Ja lopuksi se eilen luvattu "runo" ajalta, jolloin odottelimme Äiskän heräämistä koomasta:

Runo 2

Lapset nukkuvat.
Taivas on pilvetön. Tähtiä.
Toinen tupakka putkeen kiiluu kädessäni.
Voi kun joku pitäisi minuakin kädestä.