Oli kesä, kuuma ja jano. Ostin häntä olutta tölkillisen. Ensi alkuun. Mutta kun se kuuma vain jatkui, nousi päivittäinen olutannoskin kolmeen neljään tölkkiin päivässä. Ei tarvinnut kännätä, mutta pikkuhiljaa illan mittaan se annos tuli aina tissuteltua. Toki tiedostaen, että polkupyörä on illan kulkuväline. Kuin myös sen tiedostaen, että enempään ei ole vara, sillä Äiskän kanssa touhuaminen on tosi inhottavaa, jos lipsahtaa huppelin puolelle. No, kesä meni, kuuma meni, mutta jano jäi. Ja olut. Hittolainen sentään! Piti oikein ottaa itseään niskasta kiinni, että nyt se on korkeintaan pullollinen saunaolutta lauantaisin, jos sitäkään. Ja sitten tuossa syyskuussa tuli täyteen kolme vuotta Äiskän sairastumisesta. Tuli purettua noita negatiivisia asioita omasta elämästä. Syyskuu meni, mutta negatiivisuus jäi. Tällä viikolla olen katsellut hieman taakse päin ja huomannut, että perusotteeni elämään on muuttunut enemmänkin sellaiseksi valittavaksi narisijaksi. Molemmissa lienee kyse siitä kuuluisasta muutosvastarinnasta. Ei käy, ei. Muutos on tultava. Kaljan killittäminen loppui lyhyeeseen, kun huomasin kesän jälkeen, mistä on kysymys. Samoin nyt on lähiajan tavoite kääntää positiivisuus pintaan. Elämä on myös tahdon asia: on päätettävä, että lasi on puoliksi täynnä eikä puoliksi tyhjä.
Syöminen sen sijaan ei kovin pitkää aikaa ole tahdon asia. Niinpä tänään virittelinkin lasten toivomuksesta
kaalilaatikkoa (kuudelle)
2 tl suolaa
2 tl kuminaa
3 isoa valkosipulin kynttä
1 rkl siirappia
noin kilo kaalia
400 g jauhelihaa
vettä
smetanaa
sokeroitua puolukkasurvosta
Ruskista jauheliha pannulla. Raasta kaali raastinraudan karkealla osalla. Murskaa kuoritut valkosipulin kynnet. Laita uunin kestävään kattilaan kaaliraaste, suola, kumina, valkosipulimurska, siirappi ja ruskistettu jauheliha. Sekoita hyvin. Lisää kiehuvaa vettä sen verran, että ainekset peittyvät. Kuumenna liedellä kiehuvaksi. Siirrä kattila 250 asteiseen uuniin 20 minuutiksi, jonka jälkeen lasket lämpötilan 200 asteeseen. Kuumenna vielä toiset 20 minuuttia. Tarjoile smetanan ja puolukkasurvoksen kera.
Äänin 5 - 0 hyvää. Äiskän asteikolla kakkonen.
Joskus on väännettävä itsensä kanssa kättä, kenen mistäkin syystä, ja toivottava, että paremmalla puoliskolla on enempi vääntömomenttia.
VastaaPoistaÄiti maustoi sekalimpun kuminalla, oli hyvää! Tarttee pistää muistiin, että sopii kaalilaatikkoonkin.
Voihan Kumina sentään! Minähän olen tänä syksynä unohtanut poimia kuminan siemenet! Ja nyt sen muistin.....voi elämä tämän muistini kanssa....
VastaaPoistaNiin ja minun täytyy ehdottomasti lopettaa (tai ainakin vähentää) suklaan syönnin, tästä ei tule mitään jos se jatkuu....
Kumina ja kaali ovat pistämätön yhdistelmä. Sopii kaalilaatikon lisäksi myös pannulla kuumennettuun hapankaaliin. Ja kaiken lisäksi saksalaisen uskomuksen mukaan vähentää vielä kaalin aiheuttamia ilmavaivoja, sanoi saksalainen kollegani Tuomas (nimi melkein muutettu).
VastaaPoistaSaksalaisiin (kenestä ei ollut nyt siis kysymys ollenkaan :) liittyen en malta olla kertomatta, että työkaverini erittäin mukava saksalainen mies kertoi olevansa Lidl-man (nimeä ei lainkaan muutettu). Suom.huom. pituutta 186 cm ;)
VastaaPoistaJa Lidlin mainokset saavat minut nykyään aina hyvälle tuulelle. Tunnistan joitakin tuttuja ihmisiä tässä Lidl-manissa.
VastaaPoistaSyksyisin tulee ikävä vanhempien luona asumista - äiti teki aivan lyömätöntä kaalilaatikkoa, jota haudutteli puu-uunissa yön yli. Tämä syksy on ensimmäinen syksy, jolloin ei ole äitiä kaalilootaa laittamaan. Itse tuota ei tule valmistettua, kun kanssa-asuja inhoaa koko kasvista.
VastaaPoistaNe ovat nämä pienet asiat, jotka ihmisen poistuttua tuntuvat kaikkein kamalimmalta.
Sitä sanotaan henkiseksi alistamiseksi/alistumiseksi, jos et omassa kodissasi saa kerran syksyssä tehdä kaalilaatikkoa. Menköön kanssa-asuja laiturin nokkaan ongelle siksi aikaa, jos ei siedä.
VastaaPoistaRakkaan ihmisen menettämisessä tuntee jääneensä yksin - ilman rakasta ihmistä. Meillä kaikilla on omat tyypilliset asiamme, joista meidät tunnetaan. Kun ihminen vie ne mukanaan manan majoille, jäljelle jääneille tulee ikävä näiden toimien kautta pois mennyttä ihmistä. "Tässä kohtaa äiti aina toimi näin" ja sitten tulee ikävän kyynel silmään. Ensimmäinen vuosi on pahin. Perheiden perinteisesti yhdessä viettämistä juhlista puuttuu se yksi ihminen. Tuntuu, että sen mukana kaikki. Tämä on sitä rakkaasta ihmisestä luopumisen tuskaa. Tsemppistä elämään, kyllä se siitä iloksi muuttuu.
ps. voihan sinne laiturille viedä vaikka tuolin ja sixpakin.
Kuminaa ei ollakaan kokeiltu, meiramia kyllä. Muuten samat ainekset, paitsi kaali-jauhelihamössöön sotketaan kermaviiliä ja sitten uuniin. On hyvää!
VastaaPoistaKyllä se muuten täytyy välillä vähän paineita purkaa narisemalla. Tai mie ehkä puolustelen tätä asiaa, kun olen ite niin kova narisemaan. Se helpottaa kummasti. ;)(Onhan se ihan inhimillistä, ei sitä aina voi olla mikään superihminen.)
Kumina käy tosi moneen paikkaa. Meiramia tungen aina makaroniruokiin.
VastaaPoistaVälillä saa vähän narista, mutta pitää olla tarkkana, ettei levy jää päälle. Ihminen muuttuu silloin ikäväksi seuraksi. Ja paineiden purkuun on olemassa paljon mukavampiakin keinoja.
Niin, ei jatkuvaa narinaa kukaan jaksa. Kuka mitenkin paineitaan purkaa, silloin tällöin voi vähän naristakin. Liikunta varmaan on keinoista parhaimpia paineiden purkuun. Itse tuppaan olemaan vähän liian laiska säännölliseen liikuntaan, toisin kuin urheilevat tyttäreni. Kehen lienevät tulleet?
VastaaPoista