Niin kuin teinipoikana

Olo oli toissa iltana niin kuin teini-ikäisenä. Intoa oli huomattavasti enemmän kuin tolkkua. Kuten kerroin, muutimme 2002 Joensuuhun ja siitä asti olen kytännyt kuoreen nousua. 2003 ostin jopa haavin lippoamista varten. Lippoaminen on siis pyyntitapa, jolla pyydetään joesta kutemaan nousevia kaloja. Yksinkertaisesti selitettynä kyse on siitä, että pitkävartisella haavilla kauhotaan jokea, ja kun kaloja on tosi paljon, niitä jää haaviin. Lippoamalla pyydetään siikaa ja kuoretta eli norssia.

No niinpä minä sitten puin päälleni nahkatakin ja normifarkut. Jalkaan laitoin lyhytvartiset turvakengät. Haavi kainaloon, ämpäri toiseen ja rannalle. Lippoaminen sinänsä on ikiaikaisen perinneluonteensa takia erikoisasemassa. Joensuun urheilukalastajat ovat vuokranneet kaupungin kohdalla olevien Pielisjoen koskien kalastusoikeudet. Haastattelemani seuraan kuuluvan ihmisen mukaan sopimuksessa on rajattu ulkopuolelle lippoaminen. On kuulemma ollut iät ajat paikallinen jokamiehen oikeus. Ja tätä oikeutta olin minäkin menossa käyttämään. 

Jo rantapenkalta näin illan hämärässä miehiä haaveineen. Ja voi niitä vehkeitä. Yli polven ylettyvät saappaan varret. Haavin varrella mittaa neljä - viisi metriä ja itse haavin kita metrin halkaisijaltaan. Ei muuta kuin yrittämään. Metrin päässä rannasta haukkasivat kengät vettä. Alkoi Iskän lippoaminen. Haroin haavillani koskea etäisyydeltä, jossa muut seisoivat. Kymmenen minuuttia into kesti. Sitten ilmoitin suureen ääneen: "Ei näillä minun vehkeilläni mitään saa aikaiseksi. Täytyy siirtyä kalakaupan tekoon." Vieressäni liponnut mies kääntyi puoleeni: "Minkä verra sie oisit tarvint?" Selitin ajatelleeni paistikaloja perheelleni ja seuraavalle päivälle uunipottia. Mies hymyili katsoessaan minuun ja paljasti samalla harvan hammasrivinsä: "Ota tuost minkä tarvihet. Ei maksa mittää ko et kaikkii vie." Kiittelin kovasti ja mätin noin kilon sinikylkisiä kuoreita lähes täydestä 20 litran ämpäristä. Vilpitön antamisen halu häkellytti minut niin, etten enempää tohtinut ottaa. Minusta tapahtumassa ketjuttui kauniilla tavalla antamisen ja saamisen ilo. Aina kalastusoikeuden omistajasta minuun saakka.

Ukko kotiin ja kalan puhdistukseen. Eihän niistä tarvinnut kuin käsin raksaista pää pois ja sen mukana vetää tyhjä suoli ulos. Jos ei tullut, niin sekään ei haitannut. Pari teelusikallista laitoin kiloon (paino ennen puhdistamista) kaloja suolaa ja ruukku jääkaappiin odottamaan seuraavana päivänä tapahtuvaa paistamista. Ennen paistamista jauhotin kalat karkeissa ruisjauhoissa. Terveellisyyden nimissä voidaan tehdä vaikka mitä, mutta kaloissa pitää olla riittävästi suolaa ja ne pitää paistaa voissa. Kuumalla pannulla käännellen.

Perheeni tuntien tilasin Äiskälle ja Juniorille pizzat. Itse jaksoin ahtaa mahaani reilun puoli kiloa kuoreita. Ne maistuivat mielestäni taivaalliselle enkä huomannut mitään outoja hajuja. Äiskä sen sijaan kehotti minua siirtymään ruokailutilasta keittiön puolelle. Oli kuulemma niin voimakas haju. Olen kuullut, että me ihmiset miellämme tuoksut hyvin erilaisilla tavoilla. Taitaa olla perää!

PS. Pakko oli tähän vielä nostaa naapurin kommentti tekstistä Kuore nousee!: "Ulkomuoto viritti makuhermot odottamaan muikkua, mutta se olikin jotain hieman pehmeämpää, järvisempää. Nelivuotias tunki kuoreita suun täyteen yhden maistettuaan ja totesi maun "hyväksi ja pehmeäksi.""