Rakas joulupukki

Hyvä joulupukki. Anteeksi etten ole viimeaikoina isommin itsestäni ääntä pidellyt. Taitaa olla yli neljäkymmentä vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin. Olen minä sinua aina välillä muistanut, mutta kun meillä ei enää ole vuosikymmeniin ollut sellaista saunaa, jonka nurkkalaudan rakoon kirjeen olisi voinut laittaa. En minä kyllä aikonut tänäkään vuonna kirjoittaa, mutta kun tämän blogini lukijatkin ovat luvanneet mainita kirjeissään minusta, niin ajattelin olevan korrektia, että itsekin otan yhteyttä. Jotta sinulla olisi edes pieni mielikuva siitä, kenestä puhutaan. Ai että kuka? Minä olen se pieni poika Simpeleen Änkilästä, Lavasuon laidasta. Enää en ole kovin pieni. Etenkin maha on alkanut viime aikoina kasvaa. Voitaisiin heittäytyä kilpasille. Enkä minä siellä Lavasuon laidassakaan ole asunut pitkään aikaan. Täältä Joensuustahan sinä minut löydät. Asun täällä Äiskän kanssa. Äiskä on vaimoni, mutta kun lapsille aina puhun Äiskästä, niin tulee muutenkin käytettyä samaa sanaa. Vähän niin kuin jos olisin pukki, niin minulla olisi muori. Mutta kun minä en ole pukki, vaan Iskä. Nuorempana kyllä ennen Äiskään tutustumista kovasti halusin olla. Sitten meillä on kolme lasta, joista yksi on jo muuttanut pois kotoa. Eli niin kuin pukkikielellä kolme tonttua. Ja siihen tonttuna oloon heillä kaikilla on omat vahvuutensa. Silloin kun Äiskä vielä osasi puhua, hän moitti minua, että nenäkarvat tursottaa ja karvaiset korvat ovat kuin röllipeikolla. Ja vieläkin, vaikkei osaa enää puhua, ilmaisee muuten saman asian. Eli niihin joululahjatoivomuksiin. En minä paljoa sinulta pyydä. Tuo kaikille ihmisille hyvä joulumieli ja jokaiselle valtakunnan päättäjälle yksi vaivainen läheinen. Niin, ja laita tontut kuiskuttelemaan niille minun pikku-tontuilleni, että Iskä tykkäisi saada joululahjaksi sellaisen nenäkarvatrimmerin. Loppuisi tursottaminen eikä tarvitsisi nyppiä.

Vielä on vältetty jouluruokiin tarttuminen. Niinpä tänään söimme Pakkas-Ukon maasta löytyneen (R. Lehmusoksa & R. Lehmusoksa, Venäjän keittiö, Gummerus, 1995) reseptin mukaan valmistettua

uunipaistia (alkuperäiset määrät suluissa, jos poikkeavat tuunaamastani versiosta, 8 - 10 henkilölle)

600 g naudan sisäpaistia (1,5 kg)

1 - 2 tl suolaa

2 porkkanaa

300 g palsternakkaa (1 kpl)

1/2 mukulaselleri (1/2 selleriä)

3 sipulia

5 rkl öljyä

6 - 10 pippuria

2 laakerinlehteä

kvassia (4 dl sanoi ohje, mutta minä laitoin sen verran, että muut tavarat juuri ja juuri peittyivät)

100 g ruisleipää

1 dl smetanaa

Pane uuni kuumenemaan 175 asteiseksi.

Viipaloi kuoritut porkkanat, palsternakka, selleri ja sipulit. Kuumenna pannulla 3 rkl öljyä ja kuullota kasviksia noin 10 minuuttia öljyssä. Ota pois pannulta. Lisää 2 rkl öljyä, nosta lämpöä ja pane paisti pataan. Ruskista muutama minuutti, käännä ja hiero ruskistunut puoli suolalla. Ruskista paisti samalla tavalla joka puolelta. 

Pane paisti uunivuokaan ja kasvikset ympärille. Lisää pippurit, laakerinlehdet ja pieneksi hienonnettu leipä. Kaada kvassia (sitä muuten saa ihan tavan marketista) niin paljon, että juurekset peittyvät. Työnnä paistiin paistomittari ja nosta vuoka uunin keskiritilälle. Jos paisti jää nestepinnan yläpuolelle ja näyttää paiston aikana kärähtävän, voitele sitä puolen tunnen välein kaljalla. Kypsennä tunti puolitoista tai kunnes mittari näyttää 75 astetta. Minä en kyllä noin alhaiseen lämpötilaan uskonut. Annoin mittarin huidella omissa lukemissaan ja paistoin puolitoista tuntia.

Nosta pata uunista ja nosta paisti pois vuoasta vällyn alle lepäämään varttitunniksi. Sillä aikaa nostele kasvikset pois vuoasta. Sekoita jäljelle jäävään liemeen purkillinen smetanaa ja anna kiehua pienellä tulella viitisen minuuttia. Leikkaa paisti ohuiksi siivuiksi ja asettele se reunalliseen tarjoiluastiaan nätisti. Kaada kastike lihojen päälle. Nosta juurekset ja liha pöytään ja kutsu tontut syömään. Me keitettiin perunoita, mutta olivat kyllä ihan tarpeettomat. 

Juniori-tonttu tykkäsi. Ja minä. Äiskä ei oikein. 

Hallittua kiirettä sinne Korvatunturille toivottaen, 

Iskä