Terveisiä kaikille blogin lukijoille täältä Pohjois-Karjalan keskussairaalasta. Ja kiitokset kaikille, jotka kommenteissa tai sähköpostitse lähettivät kannustavia viestejä tuon Marin postauksen jälkeen. Lämmitti mieltä myöhemmin, kun aloin tajuta toisaalta viestien määrän ja toisaalta tapahtuneen vakavuuden. Keuhkokuume olikin hieman normaalia ärhäkämpää lajia eli sairastaminen on nyt jatkunut reilun kuukauden.
Tähän on helppo kommentoida, että sitä kun pitää vetää itsensä aivan piippuun, niin sitten tulee joku tauti, joka pysäyttää oikein kunnolla. Saattaahan tilanteessa himpun olla tuotakin, mutta en kuitenkaan täysin ole valmis ajatusta allekirjoittamaan. Alku on nimittäin huonon tuurin ja sattumien summa. Menin aivan muun syyn takia lääkäriin 20.8. tiistaina ja matkalla aloin tuntea oloni kuumeiseksi. Kuumeen lisäksi ei ollut mitään muita oireita, jotka olisi ollut mahdollista yhdistää keuhkokuumeeseen. Loppuviikko sairaslomaa, verikokeet ja antibioottikuuri. Asia sattui niin alkuvaiheeseen, että ei lääkäri enkä minä pystynyt arvioimaan asiaa keuhkokuumeeksi saatavilla olevan informaation pohjalta. Niinpä en ymmärtänyt myöskään suhtautua alle 38 asteessa pyörivään kuumeeseen riittävällä vakavuudella.
Loppuviikosta tajusin, että lääkkeet eivät tehoa, mutta jotenkin en tajunnut vielä lähteä lääkäriin. Ajattelin vain, että viikonloppu tässä on kotona notkuttava kuitenkin. Ei tähän ketään tillalle saa. Ihan hölmösti näin jälkeen päin ajateltuna. Olisihan sitä voinut saada lääkkeen, joka olisi tehonnut paremmin. Olkoonkin, että nyt tiedän, että vaikka lääkäri olisi toisenlaisen antibiootinkin määrännyt, ei se olisi tehonnut. No siinä sitten Äiskän kanssa lepäiltiin ja katseltiin televisiota. Äiskä tuntui niin rakkaalta, kun omista vaivoistaan huolimatta ja välittämättä yritti hoitaa minua. Minä olin nähtävästi jo sen verran huonossa kunnossa, että en tajunnut hakeutua sairaalaan. Se minun olisi pitänyt kiireesti tehdä ja soittaa vaikka jollekin sukulaiselle tai tuttavalle, että tulkaa huolehtimaan Äiskästä. Mari oli omassa kodissaa 38,5 asteen kuumeessa!
Koitti maanantai. Äiskän avustaja komenti minut tilaamaan lääkäriajan työterveydestä. Aika järjestyi nopeasti, ja naiset lähtivät minua siellä käyttämään. Tulehdusarvo (CRP) yli 300. Ambulanssilla sairaalaan ja suoraan teholle. Ambulanssilla sairaalaan tulon jälkeen muistikuvani ovatkin hyvin pätkittäisiä. Bakteeriperäiseen keuhkokuumeeseen tepsii antibiootti ja muista syistä alkunsa saaneeseen kortisoni. Olin niin huonossa kunnossa, että lääkintä aloitettiin varman päälle molemmilla. Keskiviikkoiltaan saakka sinnittelin happinaamarilla. Tähän mennessä olin tajunnut myös tilanteen vakavuuden. Kutsuin läheiseni paikalle ja jaoin jokapäiväisissä käytännön toimissa tarvittavat vastuut ja kerroin niihin tarvittavat tiedot. Esimerkiksi Äiskän avustajalle kerroin mistä löytyvät tunnusluvut ja annoin yhden pankkikortin, millä saa ostaa ruokaa, lääkkeitä Äiskälle ja bensaa autoon. Lopuksi pyysin lankomiestä huolehtimaan, että Äiskälle eli siskolleen tulisi hyvä elämä, jos minulle käy huonosti tässä taistelussa.
Seuraava muistikuva on, kun seuraavana yönä lääkärit laittoivat minua hengityskoneeseen. Ei mitään tarkkaa, mutta yksittäisiä lauseita ja epämiellyttävä tunne nielussa. Käskyjä. Älä pure sitä letkua! Siihen jos tulee reikä, niin sinä tukehdut, jos tulee oksennus! Sitten ei mitään. Jälkeen päin olen kuullut, että hengityskoneessa ei enää tehot riittäneet. Olivat kääntäneet minut jollekin erikoispatjalle mahalleen, ja näin saaneet keuhkot hieman toimimaan. Seuraava vaihe olisi ollut kiidättää minut Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, jossa on kone, joka hapettaa veren kehon ulkopuolella. Tässä vaiheessa oli myös ilmoitettu omaisille, että tilanne on vakaa, mutta kriittinen. Varautukaa potilaan menehtymiseen. Vaan vielä ei ollut Iskän mittarissa kilometrit täynnä. Lääkkeet alkoivat pikkuhiljaa tehota ja keuhkot toimia.
Viikon koomassa olon jälkeen on seuraava oma muistikuvani, kun anestesialääkäri taputteli minua hereille kertoi mitä oli tapahtunut. Alkoi toipuminen. Viime viikonkolopun alla oltiin jo toiveikkaita kotiutumisestakin, mutta sitten tuli takapakki. Kuume uusi toisessa keuhkossa. Samalla saatiin myös diagnoosi kuumeen syystä: sisäsyntyinen keuhkokuume, johon tepsii vain ja ainoastaan kortisoni. No nyt on sitten taas viikko tervehdytty kortisonin voimalla, ja alan pikkuhiljaa tulla toimeen ilman happiviiksillä annettua lisähappea. Odottelen jo innolla päivää, jolloin tulen toimeen puhtaasti omilla keuhkoilla. Se nimittäin tarkoittaa, että olen tervehtynyt siinä määrin, että minut voidaan julistaa toipilaaksi ja pääsen kotiin. Tämä sairaalassa olo (nyt jo neljä viikkoa) alkaa syödä miestä.
Mies sen sijaan syö tajuttoman hyviä sairaalaruokia. Suunnitelmissa on, että seuraava varsinainen ruokapostaus ei koskisi minun kokkaamiani ruokia, vaan yritän tervehdyttyäni päästä tekemään jutun sairaalan keittiöstä. Hyvän ruuan tekijät ovat juttunsa ansainneet. Tänään söimme niin maukasta lihamakaronilaatikkoa, että ei tullut mieleenkään pyytää ketsuppia kaveriksi.
Lisäys 23.3.2015: Noin vuosi meni siihen, että olin henkisesti valmis julkaisemaan kirjoitukseni tuosta koko sairastumisprosessista kaikkine harhoineen. Tarina on julkaistu toisessa blogissani ja löytyy osoitteesta http://www.etlehti.fi/artikkeli/blogit/sinuaenjata/ensimmainen_vuosi_jatkoajalla .
Lisäys 23.3.2015: Noin vuosi meni siihen, että olin henkisesti valmis julkaisemaan kirjoitukseni tuosta koko sairastumisprosessista kaikkine harhoineen. Tarina on julkaistu toisessa blogissani ja löytyy osoitteesta http://www.etlehti.fi/artikkeli/blogit/sinuaenjata/ensimmainen_vuosi_jatkoajalla .
