Appiukko soitti iltapäivästä. Kutsui syömää. Jälkiruokana mämmiä. No mikäs siinä. Se on mentävä kun kutsu käy. Kaikki yhtä säästöä, niin rahassa kuin touhussa. Eli tänään ei sitten tehdä muuta ruokaa kuin siitä eilisestä siideripäärynöiden tähteestä vähän kiisseliä.
Äiskän sairastumisesta tulee syksyllä kuluneeksi kolme vuotta. Akuutin vaiheen sairaalassa olon jälkeisestä kotiutumisestakin tuli viime kuun alussa kuluneeksi kaksi vuotta. Hommat hoituvat rutiinilla. On osattu sopeutua ja rakkaus on kantanut vaikeiden aikojen yli... Kait se on ollut enimmäkseen rakkautta, vaikka oma osuutensa on varmasti ollut kotikasvatuksellakin: elämässä on joskus tehtävä raskaitakin asioita, kun niiden aika on. Huvitti tai ei. Turhalla märehtimisellä vain pilaa oman ja lähimmäisten elämän ja katkeroituu.
Elämä ei kuitenkaan ole koko aikaa ollut helppoa. Nykyiseen tilanteeseen on tultu prosessina. Heti Äiskän sairastumisen jälkeen oli shokkivaihe. Kaksi viikkoa sairaslomalla akuutin stressireaktion takia. Elämä oli yhtä pelkoa ja hätää siitä, miten Äiskälle tulee käymään. Seuraavaksi tuli minä selviydyn kyllä -vaihe. Piti näyttää itselle ja ympäristölle, että kyllä tässä pärjätään. Homma meni yliyrittämiseksi, jota seurasi parin kolmen kuukauden kuluttua väsähdys. Sen jälkeen oppi pikkuhiljaa laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Alkoi sopeutuminen.
Elettiin kevättä 2009, yhdeksän kuukautta Äiskän sairastumisesta. Oli kova juttu, kun hän pystyi hitaasti kävelemään korttelin ympäri. Oltiin puolessa välissä matkaa. Aurinko paistoi lämpimästi ja koivut olivat kauniisti hiirenkorvalla. Minulla kolmas tupakka menossa. Ajattelin: Voi helvetti, tätäkö tämä elämä tulee olemaan. Viisi metriä eteenpäin, uusi ajatus: Tätä juuri, ei tämä tästä taivastelemalla parane. Nyt on vain opittava löytämään uusia sisältöjä ja ilon aiheita elämään. Niitä on sitten löytynyt ihan hyvin - kuten esimerkiksi tämä ruuan laitto harrastus. Asenne vaikuttaa paljon.
Joskus kuitenkin tulee hirmuinen ikävä sitä aikaa, kun Äiskä oli vielä terve. Se herkistää mielen. Sairaus on myös muuttanut niin minua kuin Äiskää. Joskus tulee myös ikävä sitä tervettä Äiskää. Pari vuotta sitten keväällä tämä ikävä muuttui runoiksi. En ole koskaan kirjoitellut runoja, mutta silloin niitä vain putkahti milloin missäkin tilanteessa mieleen. Runotti niin kuin Nalle Puhia konsanaan. Yksi runo kertoi ikävästä:
Runo 5, 4. maaliskuuta 2009
Ikävä.
Ikävä. Ikävä.
Ikävä. Ikävä. Ikävä.
Mieletön ikävä entistä sinääsi.
Huomenna palataan taas normaaliin ruuanlaittoaiheeseen.
Ikävä.
Ikävä. Ikävä.
Ikävä. Ikävä. Ikävä.
Mieletön ikävä entistä sinääsi.
Huomenna palataan taas normaaliin ruuanlaittoaiheeseen.
Sanattomaksi vetää... Taidan pakottaa eräät lähipiirini ihmiset lukemaan tämän päivän kertomuksesi, että he ymmärtäisivät asenteen merkityksen. Ja sen, miten onnellisesti heille itselleen aivoinfarktin jälkeen kävi. Kaikista ei ole ottamaan vastaan loppuelämään vaikuttavia "pahiksia", ei minustakaan. Sympatiani ovat Joensuussa.
VastaaPoistaLasin voi aina nähdä joko puoliksi tyhjänä tai puoliksi täynnä. Toivo kuolee viimeisenä ja periksi ei saa antaa koskaan! Se, että kertoilen välillä tässä blogissani omaishoitajuudestani, sisältää toiveen, että ehkä joku kohtalotoveri lukisi ja tajuaisi, että elämä ei välttämättä lopu puolison sairastumiseen.
VastaaPoistaLöysin tämän blogisi facebookin "etsi reseptin" kautta. Mielenkiintoisia reseptejä ja hieno elämänasenne.Mukava lukea reseptien lomassa myös näitä muita ajatuksia elämästä ja omaishoitajan arjen pyörimisestä. Olet arkisen ruuanlaitonkin osannut kääntää kiinnostavaksi asiaksi - ihanaa positiivisuutta.
VastaaPoista